Ashantin alue nykyisessä Ghanassa Länsi-Afrikassa oli arvokas kultavarantojensa ja strategisen sijaintinsa vuoksi − Ashanti sijaitsee Saharan poikki kulkevien kauppareittien risteyksessä. Englanti pyrki 1600−1800-luvuilla saamaan hallintaansa tämän alueen, jota se piti ratkaisevan tärkeänä yrittäessään päihittää eurooppalaiset kilpailijansa taloudellisesti yhä merkittävämmän orjakaupan alalla. Aluetta hallitsi kuitenkin paikallinen Akan-kansa, joka oli rikastunut kullalla. Akan-kansaa johti Osei Kofi Tutu I, ja heidän sotilaallinen läsnäolonsa alueella oli vahvaa. Vaikka Iso-Britannia pystyi valtaamaan naapurialueita, keskeinen pääkaupunki Kumasi pysyi tiukasti Ashantin hallinnassa. Eräässä brittiläisessä sanomalehdessä kerrottiin 1800-luvulla, että Ashanti pystyi tuomaan taistelukentälle 200 000 miestä ja että heimon soturit eivät pelänneet tarkka-ampujia ja 7-paunaisia tykkejä.

Ashantin kansannousuna tunnettu taistelujen sarja käytiin 1820-luvulta 1890-luvulle brittien ja Ashantin välillä. Molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita ja solmivat tilapäisiä ja usein lyhytaikaiseksi jääneitä rauhansopimuksia. Iso-Britannia pystyi lopulta valloittamaan alueen pääkaupungin Kumasin vuonna 1900 "kultaisen jakkaran sodan" sytyttyä. Sota sai alkunsa, kun Britannian suurlähettiläs istui jakkaralle, jota ashantilaiset pitivät pyhänä. Ryöstelevät eurooppalaiset polttivat maan tasalle monia hallintorakennuksia, mukaan lukien keskuskirjaston, jonka kerrottiin sisältäneen "riveittäin kirjoja monilla kielillä". Ashantin kuninkaallinen hovi, mukaan lukien kapinaa johtanut kuningatar Yaa Asantewaa, karkotettiin Seychelleille. Ashantin kuningaskunnasta tuli osa Britannian kultarannikkoa sillä ehdolla, että britit tai muut ulkomaalaiset eivät häpäise kultaista jakkaraa. Seuraavina vuosikymmeninä alueen taloudellinen merkitys lisääntyi Ison-Britannian hallinnon alaisuudessa rautateiden ja infrastruktuurin rakentamisen, kahvikaupan laajentumisen ja kaakaokasvin viljelyn ansiosta. Siirtomaavalta salli yhä paikallishallintojen toimia perinteisten heimoneuvostojen alaisuudessa, ja tämä yhdistettynä syntyperäisille afrikkalaisille suunnatun eurooppalaisen koulutuksen laajentamiseen antoi kimmoketta mustan tietoisuuden syntymiselle ja nopeasti kehittyvälle kiinnostukselle panafrikkalaisuutta ja itsehallintoa kohtaan.

Uutinen Intian ja Pakistanin itsenäistymisestä sekä toisesta maailmansodasta palanneiden afrikkalaisten sotilaiden ahdinko edistivät pyrkimystä itsehallintoon. Vuonna 1946 sodasta palaavat sotilaat huomasivat, että he eivät saaneet eläkkeitään rotunsa vuoksi, mikä johti öisiin mellakoihin ja ryöstelyyn. Taloudellisesti heikentynyt brittihallinto pelkäsi konfliktien lisääntyvän ja aloitti neuvottelut paikallisten johtajien kanssa. Neuvotteluja johti Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa opiskellut Kwame Nkrumah, jonka tavoite oli itsenäistyminen. Nkrumahin johtama, suosiotaan kasvattanut Convention People's Party voitti vaalit ja teki brittien kanssa vallanjakosopimuksen. Sopimus oli voimassa vuoteen 1957, jolloin britit lopulta luopuivat alueen hallinnasta. Ghanasta tuli toinen Saharan eteläpuolinen Afrikan valtio, joka saavutti itsenäisyyden eurooppalaisen valtion siirtomaaherruudesta.