Saint-Dominguen saari kahvi-, kaakao-, indigo- ja puuvillavienteineen oli Ranskan arvokkain siirtomaa ja itse asiassa koko Karibianmeren alueen arvokkain saari 1500-luvun loppupuolella. Lämmin ilmasto ja ympärivuotinen kosteus mahdollistivat sokeriruo'on kasvattamisen. Sokeriruoko oli uusi ja haluttu tuote kaikkialla läntisessä maailmassa, mutta sen suosiolla oli kova hinta. Kasvin käsittely ja kasvattaminen vaati paljon työtä, ja taudit rehottivat työvoiman muodostavien orjuutettujen afrikkalaisten keskuudessa. Tämän vuoksi orjien olot Saint-Dominguen saarella olivat ankarammat ja julmemmat kuin missään muualla Uuden maailman alueella. Työvoiman korkea kuolleisuus merkitsi, että orjanomistajat pyrkivät entistä voimakkaammin kasvattamaan tuottavuutta ennen orjien kuolemaa. Kuolleiden työntekijöiden tilalle tuotiin nopeassa tahdissa uusia työntekijöitä.

Tästä seurasi, että vuonna 1790 pienellä Saint-Dominguen saarella kerrottiin olleen 40 000 valkoista, 30 000 vapaata mustaa ja lähes 500 000 orjaa. Saaren orjatyövoima alkoi kyllästyä kokemaansa väkivaltaiseen kohteluun. Samana vuonna saarella puhkesi useita pieniä, hajanaisia kapinoita ja kahakoita karanneiden orjien ja valkoisten välillä. Nämä levottomuudet saivat suurelta osin innoituksensa ranskalaisten itsensä laatimasta ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksesta. Saaren julma hallinto yritti tukahduttaa kahakat. Viranomaiset osoittivat voimansa mestatessaan vapautetun mustan vallankumouksellisen Vincent Ogén raa'alla tavalla. Ogé oli johtanut protestia saaren vapaan mustan väestön äänioikeuden puolesta, ja hänen mestauksensa lisäsi jännitteitä entisestään. Orjuutetut afrikkalaiset liittyivät mukaan paenneiden afrikkalaisorjien eli maronien kapinaan 22.8.1791 − ajankohta tunnettiin vastedes nimellä La Nuit de Feu (tuliyö). Vallankumoukselliset sytyttivät plantaaseja ja taloja tuleen, ja valkoisia – monia naisia ja lapsia − murhattiin. Tämä toimi alkusysäyksenä pitkittyneelle sodalle orjuutettujen ja vapaiden afrikkalaisten sekä saaren armottoman ranskalaishallinnon välillä.

Veristä sotaa käytiin vuodesta 1791 vuoteen 1803. Britit ja espanjalaiset pyrkivät hyödyntämään eurooppalaisten kilpailijoidensa epävakaan tilanteen (ja ohjaamaan saaren valtavat vauraudet omiin rahakirstuihinsa), joten he osallistuivat kahakoihin afrikkalaisten puolella ja lupasivat lopettaa orjuuden, jos he voittaisivat. Saaren orjuutettu väestö ei perääntynyt, vaan jatkoi taistelua karismaattisen afrikkalaisen johtajan Toussaint L'Ouverturen johdolla, ja onnistui lopettamaan sekä orjuuden instituutiona että Ranskan siirtomaavallan. Uudesta kansakunnasta, jonka nimi on nyt Haiti, tuli läntisellä pallonpuoliskolla ensimmäinen valtio, joka onnistui lakkauttamaan orjuuden, ja ensimmäinen valtio, jonka aiemmin orjuutettu kansa perusti. Haitin tämän voiton takia tuntema ylpeys näkyy vielä nykyäänkin sekä 1.1.1804 allekirjoitetun Haitin itsenäisyysjulistuksen jokavuotisena juhlintana että Haitin karnevaalijuhlien rara-musiikissa, jossa muusikoiden "pataljoonat" matkustavat kylien läpi taistellen toisiaan vastaan lauluin. Musiikki imitoi rumpu- ja pillimusiikkia, jota maronien kerrottiin soittaneen, kun he ryhtyivät taisteluun ranskalaisia vastaan.